Syysleiri 13. -16.10

Mua kiinnostaisi, missä tähän ilmoittaudutaan?

Leirikaste

Olin juuri käynyt hoitamassa Dekkjan kintereessä ollutta nirhaumaa, jonka se oli saanut remutessaan hevosautossa hieman normaalia enemmän (lue: koko hevosauto heilui), kun kuulin jonkun huutavan nimeäni pihalta. Kiirehdin ulos ja näky aiheutti varsin suurta epäilystä: Melkein kaikilla leiriläisillä oli valkeat liinat ja pintelit silmiensä päällä ja osa vielä asetteli niitä silmilleen. Leirikaste siis. Jokaisen leiriläisen pahin painajainen tai jos tarpeeksi masokistinen oli niin saattoihan se mukavaakin olla. Minua kehotettiin ottamaan kumisaappaat ja sukat pois ja joku sanoi että hupparikin kannattaa jättää jos pärjää. Vedin hupparini pääni yli ja olin tyytyväinen että päivä oli lokakuiseksi melko lämmin. Kietaisin yllättävän puhtaan pintelin silmieni päälle ja varmistin etten nähnyt mitään. Pintelin läpi valo siivilöityi hieman, mutta ehkä se ei haittaisi mitään. Joku nykäisi verkkareideni lahkeet ylös ja päädyin sokeain jonon viimeiseksi.
Perinteeseen tietysti kuului mukavan lämpöinen kävely lantalassa. Homma oli minulle tuttua kun jouduin metsästämään omasta lantalasta milloin mitäkin elävää ja elotonta. Kylmään suihkuun en kuitenkaan osannut varautua, kun valosta päätellen lantalan ulko-ovella joku seisoi letkun kanssa. Miten kummassa veden ääni oli saatu vaimennettua? Haukoin henkeäni kun vesi norui selkääni pitkin. Sitten meidät pysäytettiin ja jokainen sai mennä etsimään oman hevosensa puomista, johon ne olivat kiinnitetty. Hah, helppo tehtävä. Minulla oli koko porukasta se pienin ja karvaisin. Ensimmäinen, jolle minut johdatettiin, oli valtava ja karvainen ja loput melko siroja. Kyllä minä omani tunnistin.
Tunnistustehtävän jälkeen meidät vietiin esteradalle ja rakastuin limatynnyritehtävään, jossa piti suullaan omenoita noukkia, niin paljon että melkein sukelsin suoraan limaan. Luojan kiitos ohjaaja sai minusta kiinni nauraen hysteerisesti.
Lopuksi meidän piti kävellä huovilla peitettyä pitkää lankkupolkua pitkin, joka osoittautuikin laituriksi, joka johti jäätävän kylmään järveen. Emme kuulleet molskahduksia, koska paikka oli niin kaukana, mutta muut saivat jäädä katsomaan muiden laiturikävelyä jos halusivat. Minä nyt olin viimeinen, joten sain vain hyväntahtoista naurua osakseni pudotessani järveen pinteli silmilläni. Leirikasteen jälkeen pääsimme saunaan lämmittelemään ja vaihtamaan vaatteita.
Selvästikin kasteen opetus oli, että kannattaa omistaa persoonallisia hevosia. Minulla on tunne, että puoliveristen omistajat eivät välttämättä tunnistaneet hevosiaan kovin helposti.

Leirikaste

Kun kaikkien ratsut olivat karsinassa ja me olimme tutustuneet vähän toisiimme oli leirikasteen vuoro! Kaikista eniten tässä leirissä pelkäsin juuri leirikastetta! Lähdin kuitenkin muiden kanssa. Ensimmäisenä silmille laitettiin kauniit valkoiset pintelit. Kävelimme hetken ympyrää ja törmäilimme. Meidät vietiin talliin ja siellä jouduimme syömään hevosten ruokaa (puuroa, herkkuja yms). Kaikki yhdessä maistui todella.....no pahan makuiselta. Sitten meidät johdatettiin lantalaan. Meidän piti juosta lantalan perälle ja takaisin. Viimeisenä meidän niskaamme heitettiin jääkylmää vettä ja sen jälkeen pääsimme vaihtamaan vaatteet ja kuivaamaan hiuksemme että emme jäätyisiä ulkona.

(Ehkäpä liian lyhyt, mutta en oo hyvä keksimään tällätteitä:P)

Leirikaste


Tuuli tuiversi hiuksissa ja perhoset kihelmöivät vatsassa, kun astuin ensimmäistä kertaa Kuuluodon tallin pihaan. Edessä olisi neljä päivää kestävä syysleiri, ensimmäinen ratsastusleirini sitten ponivuosien. Olin innosta pinkeänä, sillä uudet kokemukset ovat aina mukavia.

Katseltuani hetken ympärilleni muistin, että hevoseni Fasu on vielä autossa. Trailerista kuului jo kärsimätöntä hirnuntaa. Avasin oven ja talutin tammani ulos. Se katsoi ihmeissään uutta paikkaa. Siinä seisoessani paikalle alkoi kaartaa muitakin leiriläisiä. Pian parkkipaikalla olikin jo täysi tohina: hevosia purettiin, tavaroita vietiin mökkeihin ja esittäydyttiin. Tallin omistaja, tummahiuksinen Mintuksi esittäytynyt nainen näytti meille hevosten tulevat asuintilat sekä yleisesti tallin paikkoja.

Alkuhäslinkien jälkeen koitti jännittämäni hetki. Meidän käskettiin vaihtaa yllemme tallin lainaamat vanhat vaatteet, jonka jälkeen silmämme sidottiin; leirikaste alkoi!

Silmät sidottuna kaikki aistit muuttuvat herkemmiksi: maa jalkojen alla tuntui kylmältä, pienimmätkin kivet painoivat jalkapohjin ikävästi ja loiva kaarros tuntui äärimmäisen jyrkältä mutkalta. Olin täysin avuton. Ainoa oppaani oli toisen leiriläisen käsi, josta pidin kiinni kulkiessamme sokkona ihmisketjuna ympäri tallialuetta. Aikamme pyörittyämme meidät laitettiin istumaan olkikasaan, josta meidät vietiin yksi kerrallaan eteenpäin.

Istuminen oli jännittävää, mutta hyvällä tavalla. Koskaan ei tiennyt, kuka viedään seuraavaksi. Supatimme toisillemme sokkoina, ja naureskelimme hermostuneina. Viimein joku tarttui minun käteeni ja nousin ylös seuraamaan. Edessä oli lisää kävelyä. Ensin jonkin kuivan ja pistelevän yli, sitten jonkin kylmän ja märän. Tämän jälkeen jouduin yksin tehtäväradalle, missä piti tunnustella tiensä ohutta narua pitkin. Kivisellä polulla oli vaikeaa pitää tasapaino, mutta suoriuduin radasta kunnialla.

Temppuradan jälkeen oli vuorossa perinteinen syömistehtävä. Minun piti suullani etsiä kadonnut koru ”matojen” joukosta. Pienempänä en olisi pystynyt tähän, mutta nyt pystyin jo pitämään mielessä, että”madot” ovat todennäköisesti vain spagettia. Silti minua inhotti.

Viimeisenä koitoksena oli esineentunnistustehtävä sokkona. Ei kovin kamalaa. Tunnistin pölyharjan, hikiviilan, Fasun suitset ja hivutussuojat, mutta erehdyin luulemaan häntäremmiä ruohoremmiksi ja sain siitä hyvästä kylmää vettä niskaani.

Vesikasteen jälkeen sain ottaa siteen pois silmiltä ja siirtyä katselemaan muita. Oli huvittavaa nähdä heidän rämpivän lantakasassa ja tunkemassa naamaansa pastan joukkoon. Jotkut onnekkaat arvasivat kaikki esineet oikein, ja saivat leirikasteensa lämpimällä vedellä, mutta suurin osa joutui tuntemaan virheet niskassaan.

Inhottavuudestaan huolimatta leirikaste oli oikein onnistunut ja perinteinen, hyvä aloitus leirille. Siitä tuli myös puheenaihe loppuillaksi ja nukkumaan menimme aivan liian myöhään.