Tuulikin Tuutikki

Sattuma toi meidät yhteen

Nyt oli se ilta, jolloin oli tarkoitus hoitaa rästissä olevat koulutyöt. Mä olin ihan oikeasti yrittänyt aloittaa äikän esseen kirjoittamisen, mutta paikalla pysyminen oli tuntunut ylitsepääsemättömältä ongelmalta. Niinpä mä olin lähtenyt koirani, Tacon, kanssa lenkille, ja tässä sitä nyt oltiin. Kävelin eteenpäin syrjäistä pellonlaitaa laulellen samalla päässäni tauotta soivaa biisiä. Taco pomppi iloisena heinämättäältä toiselle ja nuuski tarkkaavaisena kaikki uudet hajut. Mä en tosiaankaan tiennyt, mikä paikka tämä oli, vaikka olin asunut Kuopiossa jo lähes vuoden. Näin syrjässä en kuitenkaan ollut vielä koskaan käynyt. Olin arviolta viiden kilometrin päässä kotoa. Mielessä takoi jo, että kohta olisi pakko lähteä kotiin opiskelemaan. Taco meni jossain kaukana edellä, kun pysähdyin kaivamaan taskustani karkkipussin jämät. Olin säikähtää kuoliaaksi kuullessani hiljaisen pärskähdyksen takaani. Aivan kuin hevonen, oli ensimmäinen ajatukseni. Ennen kuin ehdin edes reagoida ääneen, ilmestyi täplikäs turpa karkkipussiini. Olin vähällä kiljaista pudottaessani pussin maahan.

Poni oli pieni, arviolta vain hieman päälle metrin korkuinen. Se oli kumartunut hamuamaan karkkejani maasta. Siinä vaiheessa vasta tajusin, että poni oli tyystin vapaana eikä mahdollista omistajaa näkynyt mailla halmeilla. Eikä veitikalla ollut edes riimua päässään. Niinpä nappasin ponin otsatukasta napakasti kiinni ja otin karkkipussin jämät toiseen käteeni. Katselin ympärilleni miettien, mistä poni oli tähän ilmestynyt. Vislasin Tacon paikalle, koitin pitää tempoilevaa jästipäätä paikoillaan ja miettiä, mitä tekisin – kaikkea tätä samaan aikaan. Ajatteleminen ei ole ikinä ollut suurin vahvuuteni, mutta lopulta kaivoin kännykän taskustani. Annoin vieressä tempovalle herkkusuulle hedelmäkarkin, jotta se malttaisi olla edes hetken aloillaan.

Älypuhelin ja sen karttapalvelut olivat pelastava enkelini. Jouduin kuitenkin toteamaan, etteivät karttapalvelutkaan paikantaneet minua keskeltä peltoa. Lähdimme elukoiden kanssa talsimaan kohti läheistä hiekkatietä. Se olikin yllättävän iso prosessi, vaikka matkaa oli vain reilut kaksisataa metriä. Vaikeaa hommasta teki tämä kumma otus, jota kiskoin tukasta perässäni. Jonkun kerran se päätti jämähtää paikoilleen, mutta karkkipussin rapisuttelu sai sen kuitenkin seuraamaan minua ja uskollista koiraani. Tiellä kartat alkoivat vihdoin pelata, ja sain jonkinlaisen käsityksen, missä oikein olimme.

Lopusta en osaakaan kertoa sen enempää. Mitä pidemmälle sitä hiekkatietä kävelin, sitä huonommaksi karttapalvelu meni. Lopulta se lakkasi toimimasta kokonaan. Olin juuri soittamassa ponista poliiseille, kun muuan tyttö tuli juosten vastaan. Blondit hiukset liehuivat tuulen mukana.
- Ei helkkari Kasperi, täällähän sä olet! tyttö huoahti. Hän näytti suunnilleen ikäiseltäni tai ehkä vähän vanhemmalta.
- Joo, se tuli syömään mun karkkipussin jäänteet, totesin vilauttaen samalla tyhjää pussia.

Hetken tuumittuamme Senniksi esittäytynyt tyttö puki ponille riimun päähän, ja lähdimme kävelemään tietä eteenpäin.
- Pidä sä tätä ponia, niin mä soitan Mintulle, että Kasperi löytyi. Niinpä jatkoimme matkaa minun taluttaessa ponia, ja Sennin puhuessa puhelimeen.
- Joo, me ollaan ihan just siellä. Selitän jutun tarkemmin sitten, tyttö lopetti puhelun.
- Sä oot ilmeisesti ollut ennenkin hevosten kanssa tekemisissä? Senni uteli.
- Jep, mä oon ratsastanut koko lapsuuteni, tosin nyt on ollut reilu vuosi taukoa, kun ei ole oikein liiennyt aikaa heppailulle. En mä edes tiennyt, että täälläpäin on tallikin, ihmettelin.

Pian saavuimme pienehkön, punaisen tallirakennuksen pihaan. Senni otti Kasperin, sillä halusin napata Tacon hihnaan. Onneksi koira oli ollut pentuna mukanani tallireissuilla, joten se oli tottunut hevosiin. Samassa pihaan säntäsikin tummahiuksinen nainen.
- Aina tämä poni onnistuu aiheuttamaan huolta, nainen huoahti ensi sanoikseen.
- No sanos muuta. Onneksi Veera tajusi napata sen kiinni, jatkoi Senni.
- Viepäs sä Senni toi poni karsinaansa, niin mä jututan vähän tätä Veeraa. Sanojen saattelemina Senni kiskoi riiviöponin perässään talliin.
- Iso kiitos sulle, kun viitsit ottaa Kasperin kiinni. Olen tosiaan Minttu, tämän paikan pääjehu, nainen kertoi.
- Eipä kestä. Säästyinpähän koulutöiltä, naurahdin. Minttu hymyili mulle ystävällisesti.
- Haluaisitkos sä kahvia tai teetä? hän tarjosi. Puistin kuitenkin päätäni kieltävästi.
- En mä mitään tarvitse. Paitsi hevosia katsoisin kyllä mielelläni, sanoin hetken mietittyäni.

Menimme sisään siihen tallirakennukseen, johon Senni oli hetki sitten kadonnut. Katselin hevosia, joita näytti olevan kymmenkunta. Minttu markkinoi minulle hoitohevos- ja ratsastusmahdollisuuksia, mikä kuulosti itse asiassa melko mielenkiintoiselta, vaikken sitäääneen sanonutkaan. Senni alkoi jakamaan hevosille iltaruokia.
- Tiki ja Tuksu ovat vielä tarhassa, haluaisitko sä, Veera, tulla mukaan hakemaan niitä? Minttu kysyi multa. Suostuin oitis, ja sidottuani Tacon käytävälle, lähdimme talsimaan tarhoille riimunvarret mukanamme.
- Kumman sä haluat ottaa? Tiki on toi vanha poni, ja Tuksu tuo suokki. Ne molemmat tulee kyllä kiltisti sisään, Minttu kertoi.
- Ton Tikin, ilmoitin hetkeäkään arpomatta – olinhan aina ollut hulluna poneihin. Nyökäten tallin omistaja ojensi minulle ällöttävän värisen, pinkin riimun.

Tumma ja pörröinen poni katsoi mua lempeästi mustan tukkansa takaa, ja sydämeni suli. Miten herttainen poni, en voinut olla ajattelematta. Taluttaessani Tikiä talliin tajusin, kuinka paljon hevostelua olinkaan kaivannut. Käänsin ponin karsinaansa ja vedin riimun korvien yli pois päästäen arvon rouvan syömään iltaruokaansa. Vilkaisin vielä karsinan ulkopuolelta ponia, jonka karva oli näytti pölyiseltä.
- En mä sais harjata tätä suloisuutta? kysyin nauraen itsekin omalle kysymykselleni. Kuulostin ihan innokkaalta ponitytöltä. Minttuakin huvitti.
- Kaikin mokomin! Joko sä muutit mielesi hoitoponin suhteen? nainen nauroi. Hymyillen otin ojennetun harjapakin vastaan, ja noukin sieltä kumisuan ja pölyharjan. Tiki söi kaikessa rauhassa mun puunatessa sen ympärillä. Lopulta maltoin lopettaa harjaamisen, ja vaihdoinkin harjat kaviokoukkuun. Hieman mua nauratti, kun tajusin vanhuksessa piilevän huumorintajun. Just mun tyylinen poni! Se kiusasi mua tuuppien suurella päällään mun pyllyä. Hihittelin kuin pikkutyttö.
- Kuules ponityttö! Me ruvetaan sulkemaan tallia, mutta voit tulla taas huomenna heti aamuseitsemältä uudestaan, Senni nauroi mulle. Tyrskähdin tytön heitolle.
- Enkö mä saakaan jäädä nukkumaan Tikin karsinaan, niin olen sitten aamulla valmiina täällä paijaamassa sitä?

- Missä päin sä oikein asut? Mietin vaan et oon autolla, niin voisin periaatteessa heittää sut ja ihanan hauvasi kotiin, Sanni ehdotti sammutellessaan tallista valoja. Vilkaisin kelloa, joka näytti jo melkein yhdeksää. Suostuin ehdotukseen ilomielin, sillä jalkani olivat jo puhki kävelemisestä. Pihalla Minttu tuli vielä kiittelemään Kasperin kiinniotosta, ja kyseli samalla viattoman oloisesti, tulisinko joskus edes tunneille tai maastoon, kun en kerran hoitajapestiin rupeaisi.
- Tiedätkö, mä en missään vaiheessa sanonut, etten haluaisi hoitajaksi. Eli jos otatte Tikille epäaktiivisen halijan, niin tässä mä olen, sanoin, ja asia oli sillä selvä.